And I forgot the existence of this blog..

Asioita käy, ja sattuu ja tapahtuu, etenkin jos on liian montaa rautaa tulessa ja aivot äärirajoilla kestämisen suhteen. Jotenkin siinä vaan sitten kävi niin että olen unohtanut tämän blogin kirjoittamisen taas puoleksi vuodeksi sekä kuvablogin pitämisen yli puoleksi vuoddeksi, ehkä se olisi ollut kuitenkin ollut ihan hyvää terapiaa päästää asioita ulos..

Asioita on tapahtunut, elämässä selvitty eteenpäin, vaikkei nyt niin helpolla, raha-asiat edelleen vähän niin ja näin tolalla, töitä olen koittanut hakea, perus duunarihommia, niitäkään ei tunnu 25 vuotiaalle löytyvän, ainakaan tälläiselle hipille.

Voisi koittaa nyt etsiä sen viimeisen harjoittelupaikan ja viimeistellä opparin siinä samalla. Niin ja tosissaan, koulunkin voisi vihdoin koittaa lopettaa tänä vuonna, ihan paperien kera. Tosin tuntuu siltä että en edelleenkään halua syventyä mihinkään, pelkästään ottaa pintaraapaisua sieltä, taikka täältä, enkä miettiä sen enempiä. Tai sitten joskus keskittymisen taso on vaan niin suuri että en edes tajua kuinka paljon näen vaivaa ja ajatusta jollekin tietylle asialle välillä.

On tässä sentäs muistanut käydä urheilemassakin silloin tällöin, ettei ole päässyt ihan rapistumaan, eikä näytä' ihan liian nalle puhille. Mutta nyt sitä pitää taas tehdä säännöllisesti että saa itsensä piristymään. Sataisipa vielä lunta niin voisi noita talviurheilu juttujakin harkita tänä vuonna : )

En tiedä kierränkö vieläkin samaa noidan kehää, vaikka olo onkin tuntunut välillä huonolle, niin ei sentäs niin huonolle mitä se oli Riihimäellä asuessa, joten, parannusta edellis vuoden alkuun on huomattavasti :)

tämmöinen lyhykäinen teksti tähän väliin, jatkossa taas lisää.

I need bandages.. I need warmth.. I need a hug.

Laastareita, lämpöä, halaus, tai jotain, rohkaisevaa, sellaista millä selvitä tästä maailmasta.

Jollain tapaa taas tuntee olonsa sellaiseksi että ei osaa käsitellä itseään tai ympäristöään kunnolla. Vaikka olenkin mukavasti asettunut Jyväskylään, se pieni kolo itsessäni alkaa taas nakertamaan minua, tarvisisin jotain, jonkun.. Se että tuhlaan kaikki rahani että en tuntisi turhautunutta tyhjyyttä ei oikein helpota.

Yritän tehdä asioita ja onnistunkin joissain, joissain taas huonommin, niin kuin tänään sain huomata, miksi elämän pitää olla välillä niin vaikeaa, ja miksi siinä saa niin helposti turpaansa? Miksei elämässä ole "load game" mahdollisuutta, että voisi pelata jonkun kohdan uudestaan ja paremmin että elämä voisi olla paremmin tässä hetkessä.

Se ei vaan ole mahdollista, ei ole mahdollisuutta korjata sitä mitä on jo tehnyt, tekemättömät asiat saa tehdyiksi mutta ei tehtyjä asioita tekemättömäksi, se on vaan se karu fakta.

Mutta, josko sitä löytäisi taas asioista parempia puolia ja elämässään jotain kiintopisteitä, pitäisi pikku hiljaa miettiä sitäkin että tekeekö koulun loppuun, eli suhaa jkl riihimäki väliä koko syksyn, vaiko etsii vaan jonkun työn ja asustaa pelkästään jyväskylässä.

Valintoja valintoja, aina niistä valitsee sen huonon mutta katsoo mihinkä sitä sitten taas päätyy.

Sometimes, crying makes you feel better

Lähdin tänään käymään ihan omaksi ilokseni mökillä, joka oli asia jota olin jo hetken aikaa miettinyt että haluan viettää rauhaisan illan itsekseni, kalastellen ja soudellen ympäriinsä, ilman mitään hötkyilyä. Tämä toi itselleni sen pienen sisäisen rauhan mitä olin kaivannutkin, sen että tajuaa taas missä kohtaa itse menee, mitä asioita pitää tehdä ehkä toisin ja mitä tehdä samalla tavalla kun ennenkin.

Mutta miksi kyyneleet..? Siinä kun veneestä nousin kalastelun ja mietiskelyn jälkeen niin aloin muistelemaan asioita, mitenkä asiat ennen olivat mökillä. Pistin silmäni kiinni ja ajattelin kuinka asiat olisivat ennen tapahtuneet siinä vaiheessa kun ilmestyy takaisin rantaan veneellä, mummi olisi tullut kysymään että "tuliko kallaa? suahaanko myö kalasoppaa illalliseks?" "saunakki ois, menehän siitä nuoremmuuttas ensimmäisenä" nätiä lausahduksia ajatellessa ja mummia miettiessä, purskahdin kyyneleisiin. Kävelin itkien saunan patiolle ja annoin kyynelten virrata. Lopulta kun olo alkoi helpottamaan sanoin ääneen "kiitos kaikesta, minulla on ikävä teitä".

Tämän jälkeen iski sellainen huojentunut ja helpottunut olo, sellainen että olen oikeassa paikassa, oikeassa hetkessä ja millään menneellä ei pitäisi niin olla väliä, vaan nyt pitäisi vaan katsoa tulevaa ja olla sellainen ihminen kun itse haluaa. Tunnen taas itseni ujon pienesti vähän voimakkaammaksi mikä on itselle iso asia. Josko sitä tässä vielä kasvaisi joskus isoksi ja vahvaksi aikuiseksi.

ps. En usko aaveisiin tai mihinkään tälläisiin mutta tuntui siltä kun ukki ja mummi olisivat vilkuttaneet minulle mökin pihasta lähtiessäni, ehkä tämä tunnepohjaisuus saa minut vielä joskus hulluksi huonolla tuurilla..

Ueps, a forgotten lore, once again.

Ja taas olen unohtanut kirjoittaa, on ollut hektistäkin hektisempää ja olen sen paremmin kuvaillut kuvin kun sanoin.

Nyt voisi olla aika purkaa pikkuisen viimeisimpiä kuukausia.

Riihimäki jäi taakse, joka oli tarkoituskin, en voisi sanoa että kaipaan kovin paljoa sinne takaisin, tietty, muutama hieno ja mukava ihminen sieltä löytyy joita olisi mukava käydä moikkaamassa. Muutoin kaupunkia itseään ei ole yhtään ikävä, eikä tule. Enkä halua koskaan muuttaa enää etelän suuntaan. Ellei sitten Suomen rajojen ulkopuolelle tule muuttoa. Mutta se on todella epätodennäköistä.

Vanha ja tuttu kaupunki, vanhat ja tutut ihmiset ympärillä.. Tämä on se mitä halusinkin, tässä nyt elän sitä elämää mitä kaivannut siitä lähtien kun erosin pari vuotta sitten, en ole saanut asiaa mielestäni. En ole edelliseen pariin vuoteen halunnut elää missään muualla kun täällä, Jyväskylässä, tämä on sellainen kaupunki missä voi tehdä kaikenlaista, tai olla tekemättä mitään, täällä voit olla kaikkien tuntema, tai sitten olla vain nurkassa kyhjöttämässä, tietysti, omana itsenäni valitsen ensimmäisen vaihtoehdon, olen tehnyt kaveripiiristäni vakaamman olen vielä paremmissa väleissä ihmisten kanssa mitä esimerkiksi puoli vuotta sitten, olen siinä kohtaa elämässä mihin halusinkin.

Entäpä työ kuviot..? Olen nyt perustamassa pehmeältä pohjalta pientä yrityksen tynkää, en tiedä vielä tulevasta, mutta uskon siihen että tämä kannattaa, koska ihminen ei voi olla tekemättä kovin kauaa tai päässä alkaa kuulumaan prii.. Tästä kesästä tulee vielä hieno kun pääsee kunnolla tekemisen meininkiin, kuvaamiseen sisällön tuottoon ja sivujen tekoon, uskon sen :)

Mitenkäs oma kunto..? Noh, olen urheillut joka viikko, ja olen uskoakseni paremmassa kunnossa kun viime vuoden lopulla, sitä että olisin voinut tehdä kaiken aktiivisemmin ja pudottaa painoa jo sinne kahdeksankymmenen puolelle, allekirjoitan sen ja allekirjoitan asian että olen vähän laiskistellut välistä. Kyllä minä tämänkin vielä korjaan kun olen saanut kunnollisesta rytmistä kiinni.

Mitenkäs rakkaus asiat..? Let's not go there, eli ei kommentoitavaa.

Parissa kuukaudessa sitä on ottanut oman paikkansa kaupungista ja vakiinnuttanut itsensä tänne, seuraavana vuorossa on töitten tekeminen ja asiakasuhteiden kerääminen ja toivon että tämä tästä vielä vain paranee.

Kivasti kesäisissä merkeissä, viikko ennen juhannusta

<3:lla Heikki

mindtricks and such

Noh, nyt kun pääsi vauhtiin niin kirjoitetaan sitten. 

Ja tajusin juuri että olin eilen kirjoittanut tekstin html-muodossa jonka takia se näytti pökäleeltä..

Se hetki ajasta kun on liikaa aikaa miettiä, käy ihmismielelle kalliiksi, koska silloin, ainakin itse, päädyn ajattelemaan jonkun ajatuksen loppuun asti, mikä ei missään nimessä ole hyvä juttu, koska silloin alkaa tuntumaan siltä että kaiken kaikkiaan, mikään ei kannata.

Näin on käynyt monesti, niin kuin tänäänkin. Sain ajatuksen kuitenkin karkoitettua sillä että tankkasin auton, soitin kaverille että voiko tulla käymään ja lähdin ajamaan pienen maaseutulenkin, joka oli yhteensä 160km. Joku voisi tässä vaiheessa sanoa että silkkaa hulluutta, ehkä se onkin, minun mittapuullani se on vain pieni visiitti ja terapiaa itselleni, että olen saanut taas itseni korjattua liiallisesta ajatuskuopasta. 

Joskus tekisi mieli sanoa yleismaallinen kiitos kun on lähdössä kaverin luota, mutta yleensä sitä vaan kiittää kahvista tai teestä ja lähtee menemään, mielessään sitä kuitenkin itse ajattelee että kiitos kun olet siinä, kiitos kun te olette minun kavereitani. Ilman heitä, en saattaisi olla enää olemassa.

Elämän eri asioista ja arvoista vielä miete.. 

Miksi täytyy olla suoraviivainen ja putkimainen uraputki jota pitäisi noudattaa ja tehdä mieliksi toisille siinä samalla? Miksi pitää olla todiste siitä että on pätevä jossain? Miksi pitää kahlata turhanpäiväistä koulua 4 vuotta tajutakseen kuinka turha se on?

Se on kait vain tapa, joka on opetettu ihmisille, itse nyt olen suistumassa tuolta tavalta, ainakin vähäsen, sillä tavalla ujosti, olen kuin olen ja miten olen, se ei välttämättä kuulu muille.

here we go again

Hellurei ja hellät tunteet :3 Siitä onkin aikaa kun viimeksi kirjoitin, jäänyt taas tämäkin homma, yllätyyyyyys. Ehkei minusta vaan ole bloginpitäjäksi. 

Tai ehkä on. Jos jaksaisin keskittyä vähän paremmin sellaisen ylläpitoon. 7kk. Pitkä aika, kaikkea mahdollista on tapahtunut, totesin yhdessä vaiheessa että meinaa tulla juoponpiirteitä, joko ilta pubissa istumassa parilla, kolmelle, kymmenellä.. Mutta pääsin siitä eroon, nyt vuoden vaihteessa. 

Sitä ennen painoinkin melko hulluna pelkästään töitä ja koulu jäi vähemmälle mietinnälle, tainno, mietteet kasaantuivat yhteen ja niistä tuli sellainen solmuinen pallo mitä yritin hukuttaa pois joka viikonloppu aivan järjettömällä kännillä, joka ei tietenkään ollut mikään maailman paras idea. Onko kännit koskaan hyvä idea, mm? Eivät, siihen tulokseen olen tullut, tai, äärimmäisissä olosuhteissa, vitutukseen, yksi kirkas pullo, kotona, varmuus lukittujen ovien takana. Sen ehkä ymmärrän vielä ja tällöinkin täytyy sulkea puhelin. 

 Koulu, tuo maailman paskin asia, tällä hetkellä, tällä ajatuskuopalla.. Neljäs vuosi lähenee loppuaan, olenko oppinut jotain? Kait..? En vain ole varma mitä, pitäisi olla jo valmistumassa, onhan noita pisteitäkin tietty.. Mutta jos pitäisi oppari tehdä jostain.. en tiedä mistä sen tekisin, koska en tunne olevani pätevä yhtään mihinkään, ainakaan omalla alallani mihinkä olen _yrittänyt_ kouluttautua. 

Asiat ovat, komplekseja, kerroksikkaita ainenkin, omassa mielessä, muiden mielessä se näyttää täysin päivän selvältä, käy koulusi, valmistu, hanki töitä homma bueno. Niin, kun se menisikin niin. Ainahan sitä voi unelmoida tuollaisesta.. Mikä siitä tekee sitten niin vaikeaa ettei se koulu onnistu..? Lähinnä opettajat, joiden motivaatio opettaa on mitä on, sekä kurssien sisältö, jossa ei ole mielenkiintoa, tai ainakin näinä neljänä vuotena on tullut jotenkin sellaiseksi olo, että en tiedä varmaksi haluttiinko meille opettaa vai tekivätkö opettajat vain tehtävänsä, eli höpisivät omiaan taulua vasten ja saivat siitä palkkansa. Tiedä sitten, enemmän olen oppinut jokatapauksessa interwebsin ihmeellisen maailman tutoriaaleista asioita, kun yhdestäkään oppitunnista koululla.. 

 Itkua, parkua, valitusta, purinaa turhista asioista, kait olen vain löytänyt voittajani, en tule valmistumaan insinööriksi, en osaa laskea tai jaksa opetella laskemaan turhan pitkiä kaavoja X = exä, ainoa kaava jonka osaan suoltaa nykyään. Sad life, with a bitter twist of joy in between.

jäässä, syvä jäässä

Blogi on ollut jäissä, Niin kun miehen mielikin, tai oikeastaan luovuus, ja ajatusmaailma. Työt turruttaa, se on hyvä asia, jäässä oleva mieli on tavallaan hyvä asia. Tässä tulee kyllä mietittyä samalla sitten sitä että.. Oliko se paras ratkaisu lähteä tälläiselle alalle missä olen heikoilla ja en jaksa perehtyä tai opetella asioita lisää.. En vaan jaksa, jaksa enää tuota opiskelua.. Tai tämä on taas tämän hetken ajatus, tekee nyt vuoden loppuun asti duunia ja kahtoo sit millä fiiliksillä on. Parempi mieli kun rahat riittää elämiseen ja ei tartte stressata liikaa asioiden maksamista ja sitä että kuinka saisi kouluasiat hoidettua. Tämä on jännä paikka, tämä riihimäki, en saa mitään inspistä mihinkään, jyväskylässä tulee aina kuvailtua, etittyä spotteja missä olis hyvä ottaa kuvia ja näin edespäin, täällä ei tule yhtään sellaista fiilistä, joko sitä on nyt töissä tai sitten keittoomassa, samakait se on. Katsoo nyt, luopuuko tässä tuosta harraste/puoliammatista hetkeks ja on vaan ja jumittaa. Oon ollu liian "kiireinen" viimeiset vuodet tässä muutenkin enkä oo muistanu pysähtyä paikoilleen. Ei tätä kukaan lue onneksi, mutta itseäni tämä helpottaa että saa purettua vähän ajatuksia tekstiksi.

Puhdistautuminen

Puhdistin itsestäni pahat ajatukset pois, viimeksi kun kirjoitin, olin angstin ja raivon kliimaksissa, enkä oikein hallinnut itseäni mitenkään. Siitä johtuen kirjoitin erään koulutehtäväksi tulleen blogikirjoituksen raivoissani ja ajattelematta, tehty mikä tehty, ei sille mitään mahda että jotkut repivät siitä sitten loppujaan huumoria. Sain töitä, lopulta, olen saanut puhdistettua ajatukseni tämän avulla, aivot nollilla töitä 4-6 päivää viikossa ja sitten yhden illan nollaus ja lepopäivä ja arki jatkuu. Duunarin arki, se mitä tässä on kaivannut hetken, ettei tarvitsisi vaivata päätään liikaa. Se että olet luovuuden tuskassa ja et muutenkaan saa mitään aikaiseksi yhdistettynä siihen että ajatuksissa on muutenkin ruuhkaa johtuen jännistä ihmissuhde komplekseista, olin melkeimpä valmis aikapommi, nyt onneksi menossa parempaan suuntaan ja olen purkanut itseni siitä loukosta. Vaikkakin ajatuksiin tunkeutuu välillä sellaisia asioita mitkä pitäisi ihan suosiolla jättää syrjään, lakaista maton alle ja unohtaa, pystyn silti jatkamaan eteenpäin. Olen taas vahvemmalla pohjalla mitä aikaisemmin, näistä teksteistä varmasti käy ilmi että mieleni horjuu useasti, mutta en anna senkään haitata, olen herkkä, tiedostan sen, en mahda sille mitään, ja annan asian olla. En siltikään ole neitimäinen.. Toivottavasti joskus jaksaisin blogata useammin kun kerran kuukauteen.. Noh, sen näkee tässä, en saanut kaikkea sanottua ja väsyttää ihan tuhottomasti.

Taas syöksykierre

Joskus epäilen että itsessäni on pahastikin jotain vialla.. Kun tajuan sen että hetken kaksi kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta yhtäkin näen kaiken täytenä mahdottomuutena, tietysti näissäkin asioissa tällä hetkellä on tietyt sivutekijät mitkä ovat tuoneet asian siihen valoon ettei tunnelin päässä taaskaan ole valoa. En ole vieläkään löytänyt itselleni kesätöitä, vaikka olen hakemalla hakenut ja haastatteluissa käynyt. Tämä turhauttaa, myöskin sitten se että kouluasioita pitäisi saada valmiiksi, jos tässä joskus haluaisi valmistua..jos haluaisi. En tiedä enää onko tässä järkeä, koulussa siis. Juoksen päätä pahkaa tietämättömään.. tai tiedän kyllä mitä tavallaan edessä voisi odottaa, mutta se että pystynkö sen tällä hetkellä ottamaan vastaan on toinen asia. Jos valmistuisin vuoden sisään ja saisin töitä, kestäisinkö töissä kaiken sen stressin kanssa? Kun nytkin tuntuu jo liian hankalalta yrittää miettiä se, mistä varat elämiseen ja mistä motivaatio tehdä tehtävät mitä pitäisi tehdä että pääsisi eteenpäin ja saisi itsensä ulos tuolta koulusta. Olen nyt pari viikkoa vakavasti miettinyt sitä että pakkaanko kamat ja lähden helvettiin Riihimäeltä. Kun en saa kun pieninä impulsseina asioita tehtyä, päämääräisen ajattelun unohdin jo kaksi viikkoa sitten ihan suosiolla, en ole pystynyt pitämään itseäni niin hyvin kasassa että voisin keskittyä suoraviivaisesti yhtään mihinkään. Tätä kirjottaessani tuijotan powerpoint-tiedostoa josta pitäisi maanantaille tulla vakuuttavapuhe, en tiedä siitäkään mitenkä tämän pitäisi onnistua. Jos normaalistikin pelkään julkisesti puheenpitämistä, nyt se tuntuu melkolailla mahdottomalle tässä olotilassa. Liirumlaarum, kuvastaa hyvin tuota koulua, pintaraapaisuja sieltä ja tuolta, kaikki jätetään itseopiskeluksi, olenko ollut koskaan hyvä siinä? en? Olen joko tehnyt sitä mitä kiinnostaa miettimättä siitä miten sitä pitäisi tehdä tai kuuntelemalla muitten oppia, mutten ainakaan tehnyt sitä että tekisin vaihtelevasti kokoajan jotain uusia kokeiluja joidenkin asioiden kanssa, ellei niitä ole pakko tehdä. En edisty siis mediatekniikassa mitenkäänpäin, ainoastaan valokuvaamisessa, mikä ei tavallaan ole edes osa sitä. Nyt suollan hyvin tekstiä ulos koska haluan tehdä niin, haluan poistaa tätä pahaa oloa mielestäni, koska sitä on siellä liikaa.. Tarvitsisin sen valopilkun tänne pimeyteen, en näe sitä vaan nyt missään.

Voimaa, jatkuvuutta.

En ole vieläkään täysin eheä, mutta lähempänä parempaa, se että saa asioitua purettua ja tehtyä alta pois, helpottaa omaa oloa kummasti. Onneksi on ihmisiä lähellä, vaikka he välillä tuntuvat kaukaisilta.

Viime perjantaina oli mummin hautajaiset, itkin koko tapahtuman ajan, parempi vuodattaa kyyneleitä silloin kun siltä tuntuu, se on vapauttava tunne loppujen lopuksi, vaikka olenkin mies. Onko se heikkouden merkki jos mies itkee? En usko, ainakaan nykyaikana. Hautajaisten jälkeen tuntui siltä kun kivi olisi vierähtänyt sydämeltä pois, tämä on tapahtunut jokaisten hautajaisten jälkeen mitä tässä lähivuosina on ollut. Parempi näin kun että jäisi taakkaa kannettavaksi.

Yritän tällä hetkellä saada loppuja pisteitä kasaan että saisin opintotukeni jatkumaan, en ole sen tavallaan antanut haitata itseäni enää muutamaan viikkoon että niitä tukia ei ole, kaikki esteet on tehty ylitettäviksi, vaikkei se aina siltä tunnukaan. Nyt jos milloinkaan on olo sellainen että pystyn elämään ja mukautumaan kaikkeen, en töni asioita sivuun vaan annan niiden tulla päin ja käsittelen ne.

Asioiden on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, nyt tuntuu siltä että ne todellakin järjestyvät, vaikka vähän rämpimistä tämä on vielä tällä hetkellä.

ps. Vaikka kaikki kiroavat tällä hetkellä tuota lumentuloa, itse olen iloinen, valkoinen on se väri mikä piristää tässä luonnossa, tuo Suomen karu kevät mitä joutui viikon pari katselemaan sai lähinnä masentumaan, mutta nyt on taas mukava katsella ikkunasta ulos kun on talvisen oloista, talvi on lempi vuodenaikani, aina, sanoimpa itse välillä ihan mitä hyvänsä.

Me, myself, my nemesis

Olenko oikeasti kukaan?

Tiedänkö mikä on persoonani?


Ajatus mylläkkää, pahimmasta päästä. En mahda tälle mitään että olen aika ajoin lähi aikoina jäänyt omiin ajatuksiini jumiin, vaikka haluaisinkin olla ihmisten kanssa ja sosialisoitua en pysty siihen kun tietyt ajatukset tukkivat loppujenkin ajatuksien kulun.

Joskus olen ollut hyvin energinen ihminen ja kokoajan äänessä ja olen halunnut tulla huomatuksi. Nyt on alkanut taas tuntumaan siltä että mielummin olisin nurkassa tai taka-alalla ja antaisin muitten hoitaa elämisen. En vaan jaksaisi, elää, katsella voin, muita, kuinka he elävät. Mutta itse en jaksaisi nostaa itseäni millekään jalustalle ja olla valopilkkuna estradilla.

Tästä jatkumona, vaikka pitäisi jaksaa opiskella ja tehdä kaikki hommat alta pois, haikailen kokoajan pois Suomesta,kauas pois jonnekin kaukomaille, istumaan palmun alle ja kerrankin irrottautumaan kunnolla kaikesta siitä stressistä ja paskasta mitä Suomessa on kertynyt.
Saisi ehkä kerrankin oltua.. vapaa.

When it all comes crashin' down..

Jos joku kysyy mitä minulle kuuluu tällä hetkellä, vastaus on..

..Ei todellakaan mitään hyvää. Olen paininut pitempään motivaation suhteen tuon koulun kanssa. Putosin siihen motivaatio kuoppaan jo syksyllä kun ukki kuoli. Eihän tämän pitäisi olla mikään syy, ei tietenkään, mutta henkilökohtaisella tasolla näitä kolauksia kun ilmenee niin ei niistä kovin helposti toivuta. Olen vaan koittanut kitkutella eteenpäin ja yrittänyt tehdä tarvittavia asioita koulun eteen että saisin pisteet kotia ja hommat pyörisivät normaalisti.

Viime torstaina sitten.. Ensiksi aamulla sain tietää että toinen mummini kuoli. Mieleni koki pienen täräyksen siinä vaiheessa eikä iltapäivän tentin tekeminen ollut mikään maailman helpoin juttu.. Lopulta kun koulupäivästä selvisi ja vietti iltapäivää hyvässä kaveriseurassa niin asiat eivät tuntuneet mitenkään pahalta. Erehdyin sitten yhteen väliin käymään kotosalla ja tajusin että kelalta oli tullut kirje jossa luki: "Opintotukenne on lakkautettu". Noniin.. kokolailla paskin päivä taas vuoteen tai kahteen..

Rauha Senja mummin sielulle, elit pitkän ja hyvän elämän, ja anteeksi oma käytökseni, en ole ollut sellainen lapsenlapsi mitä olisit halunnut katsella..

En nyt oikeasti tiedä mikä naurava pelle minun elämäni perään katsoo ja haluaa kokea jotain vitun vahingoniloa siitä mitä minulle tapahtuu. Mutta nyt alkaa olemaan mitta täysi kaikesta mahdollisesta. En jaksa, en vaan oikeasti jaksa edes yrittää. Menköönsä loppu kevät koulussa vituiksi, en palauta mitään tai mene edes paikan päälle. Kamelin selkä katkesi juurikin torstaina. JOS TE PELLET SIELLLÄ HAMKIN OPINTOTUKILAUTAKUNNASSA KOITATTE KANNUSTAA OPISKELIJAA OPISKELEMAAN TUKIEN LAKKAUTTUMISELLA NIIN VITUIKSI SEKIN IDEA TAISI MENNÄ.

Nyt vaan rauhallisesti päivä kerrallaan miettien että mitä sitä tässä puuhailee. Jos saisi pikkuisen kasailtua taas tätä pirstoutunutta palapeliä kasaan. Saisi edes jotain ideaa siihen mitä tässä tekisi seuraavaksi sitten.

H niin kuin hajonnut ja heikko. Toivottavasti tästä vielä joskus nousisi.

Pyörän keksimistä uudestaan.

Olen pitänyt tällä paikalla hetkittäin jonkunlaista blogia, nyt tuli taas sellainen olo että voisin uudestaan alkaakin kirjoittamaan asioita esille, mutta se nyt taas vaati sen että poistin edelliset blogit ja aloitin uuden.

Miksi en luovu blogspotin käytöstä ja tee kokonaan omalla pohjalle asioita? Jaa'a, jos saisi jonkun näköisen innostuksen asiaa koskien niin voisi harkitakin, tällä hetkellä kaikenlaiseen tekemiseen innostus nada. Jos sitä tässä tämän kauttakin alkaisi pikku hiljaa innostaa tuo web-leiskojen tekeminen.

H niin kuin Heikko ja saamaton tällä kertaa, jospa ensi kerralla olisi parempi h tarjolla.