I need bandages.. I need warmth.. I need a hug.

Laastareita, lämpöä, halaus, tai jotain, rohkaisevaa, sellaista millä selvitä tästä maailmasta.

Jollain tapaa taas tuntee olonsa sellaiseksi että ei osaa käsitellä itseään tai ympäristöään kunnolla. Vaikka olenkin mukavasti asettunut Jyväskylään, se pieni kolo itsessäni alkaa taas nakertamaan minua, tarvisisin jotain, jonkun.. Se että tuhlaan kaikki rahani että en tuntisi turhautunutta tyhjyyttä ei oikein helpota.

Yritän tehdä asioita ja onnistunkin joissain, joissain taas huonommin, niin kuin tänään sain huomata, miksi elämän pitää olla välillä niin vaikeaa, ja miksi siinä saa niin helposti turpaansa? Miksei elämässä ole "load game" mahdollisuutta, että voisi pelata jonkun kohdan uudestaan ja paremmin että elämä voisi olla paremmin tässä hetkessä.

Se ei vaan ole mahdollista, ei ole mahdollisuutta korjata sitä mitä on jo tehnyt, tekemättömät asiat saa tehdyiksi mutta ei tehtyjä asioita tekemättömäksi, se on vaan se karu fakta.

Mutta, josko sitä löytäisi taas asioista parempia puolia ja elämässään jotain kiintopisteitä, pitäisi pikku hiljaa miettiä sitäkin että tekeekö koulun loppuun, eli suhaa jkl riihimäki väliä koko syksyn, vaiko etsii vaan jonkun työn ja asustaa pelkästään jyväskylässä.

Valintoja valintoja, aina niistä valitsee sen huonon mutta katsoo mihinkä sitä sitten taas päätyy.

Sometimes, crying makes you feel better

Lähdin tänään käymään ihan omaksi ilokseni mökillä, joka oli asia jota olin jo hetken aikaa miettinyt että haluan viettää rauhaisan illan itsekseni, kalastellen ja soudellen ympäriinsä, ilman mitään hötkyilyä. Tämä toi itselleni sen pienen sisäisen rauhan mitä olin kaivannutkin, sen että tajuaa taas missä kohtaa itse menee, mitä asioita pitää tehdä ehkä toisin ja mitä tehdä samalla tavalla kun ennenkin.

Mutta miksi kyyneleet..? Siinä kun veneestä nousin kalastelun ja mietiskelyn jälkeen niin aloin muistelemaan asioita, mitenkä asiat ennen olivat mökillä. Pistin silmäni kiinni ja ajattelin kuinka asiat olisivat ennen tapahtuneet siinä vaiheessa kun ilmestyy takaisin rantaan veneellä, mummi olisi tullut kysymään että "tuliko kallaa? suahaanko myö kalasoppaa illalliseks?" "saunakki ois, menehän siitä nuoremmuuttas ensimmäisenä" nätiä lausahduksia ajatellessa ja mummia miettiessä, purskahdin kyyneleisiin. Kävelin itkien saunan patiolle ja annoin kyynelten virrata. Lopulta kun olo alkoi helpottamaan sanoin ääneen "kiitos kaikesta, minulla on ikävä teitä".

Tämän jälkeen iski sellainen huojentunut ja helpottunut olo, sellainen että olen oikeassa paikassa, oikeassa hetkessä ja millään menneellä ei pitäisi niin olla väliä, vaan nyt pitäisi vaan katsoa tulevaa ja olla sellainen ihminen kun itse haluaa. Tunnen taas itseni ujon pienesti vähän voimakkaammaksi mikä on itselle iso asia. Josko sitä tässä vielä kasvaisi joskus isoksi ja vahvaksi aikuiseksi.

ps. En usko aaveisiin tai mihinkään tälläisiin mutta tuntui siltä kun ukki ja mummi olisivat vilkuttaneet minulle mökin pihasta lähtiessäni, ehkä tämä tunnepohjaisuus saa minut vielä joskus hulluksi huonolla tuurilla..

Ueps, a forgotten lore, once again.

Ja taas olen unohtanut kirjoittaa, on ollut hektistäkin hektisempää ja olen sen paremmin kuvaillut kuvin kun sanoin.

Nyt voisi olla aika purkaa pikkuisen viimeisimpiä kuukausia.

Riihimäki jäi taakse, joka oli tarkoituskin, en voisi sanoa että kaipaan kovin paljoa sinne takaisin, tietty, muutama hieno ja mukava ihminen sieltä löytyy joita olisi mukava käydä moikkaamassa. Muutoin kaupunkia itseään ei ole yhtään ikävä, eikä tule. Enkä halua koskaan muuttaa enää etelän suuntaan. Ellei sitten Suomen rajojen ulkopuolelle tule muuttoa. Mutta se on todella epätodennäköistä.

Vanha ja tuttu kaupunki, vanhat ja tutut ihmiset ympärillä.. Tämä on se mitä halusinkin, tässä nyt elän sitä elämää mitä kaivannut siitä lähtien kun erosin pari vuotta sitten, en ole saanut asiaa mielestäni. En ole edelliseen pariin vuoteen halunnut elää missään muualla kun täällä, Jyväskylässä, tämä on sellainen kaupunki missä voi tehdä kaikenlaista, tai olla tekemättä mitään, täällä voit olla kaikkien tuntema, tai sitten olla vain nurkassa kyhjöttämässä, tietysti, omana itsenäni valitsen ensimmäisen vaihtoehdon, olen tehnyt kaveripiiristäni vakaamman olen vielä paremmissa väleissä ihmisten kanssa mitä esimerkiksi puoli vuotta sitten, olen siinä kohtaa elämässä mihin halusinkin.

Entäpä työ kuviot..? Olen nyt perustamassa pehmeältä pohjalta pientä yrityksen tynkää, en tiedä vielä tulevasta, mutta uskon siihen että tämä kannattaa, koska ihminen ei voi olla tekemättä kovin kauaa tai päässä alkaa kuulumaan prii.. Tästä kesästä tulee vielä hieno kun pääsee kunnolla tekemisen meininkiin, kuvaamiseen sisällön tuottoon ja sivujen tekoon, uskon sen :)

Mitenkäs oma kunto..? Noh, olen urheillut joka viikko, ja olen uskoakseni paremmassa kunnossa kun viime vuoden lopulla, sitä että olisin voinut tehdä kaiken aktiivisemmin ja pudottaa painoa jo sinne kahdeksankymmenen puolelle, allekirjoitan sen ja allekirjoitan asian että olen vähän laiskistellut välistä. Kyllä minä tämänkin vielä korjaan kun olen saanut kunnollisesta rytmistä kiinni.

Mitenkäs rakkaus asiat..? Let's not go there, eli ei kommentoitavaa.

Parissa kuukaudessa sitä on ottanut oman paikkansa kaupungista ja vakiinnuttanut itsensä tänne, seuraavana vuorossa on töitten tekeminen ja asiakasuhteiden kerääminen ja toivon että tämä tästä vielä vain paranee.

Kivasti kesäisissä merkeissä, viikko ennen juhannusta

<3:lla Heikki

mindtricks and such

Noh, nyt kun pääsi vauhtiin niin kirjoitetaan sitten. 

Ja tajusin juuri että olin eilen kirjoittanut tekstin html-muodossa jonka takia se näytti pökäleeltä..

Se hetki ajasta kun on liikaa aikaa miettiä, käy ihmismielelle kalliiksi, koska silloin, ainakin itse, päädyn ajattelemaan jonkun ajatuksen loppuun asti, mikä ei missään nimessä ole hyvä juttu, koska silloin alkaa tuntumaan siltä että kaiken kaikkiaan, mikään ei kannata.

Näin on käynyt monesti, niin kuin tänäänkin. Sain ajatuksen kuitenkin karkoitettua sillä että tankkasin auton, soitin kaverille että voiko tulla käymään ja lähdin ajamaan pienen maaseutulenkin, joka oli yhteensä 160km. Joku voisi tässä vaiheessa sanoa että silkkaa hulluutta, ehkä se onkin, minun mittapuullani se on vain pieni visiitti ja terapiaa itselleni, että olen saanut taas itseni korjattua liiallisesta ajatuskuopasta. 

Joskus tekisi mieli sanoa yleismaallinen kiitos kun on lähdössä kaverin luota, mutta yleensä sitä vaan kiittää kahvista tai teestä ja lähtee menemään, mielessään sitä kuitenkin itse ajattelee että kiitos kun olet siinä, kiitos kun te olette minun kavereitani. Ilman heitä, en saattaisi olla enää olemassa.

Elämän eri asioista ja arvoista vielä miete.. 

Miksi täytyy olla suoraviivainen ja putkimainen uraputki jota pitäisi noudattaa ja tehdä mieliksi toisille siinä samalla? Miksi pitää olla todiste siitä että on pätevä jossain? Miksi pitää kahlata turhanpäiväistä koulua 4 vuotta tajutakseen kuinka turha se on?

Se on kait vain tapa, joka on opetettu ihmisille, itse nyt olen suistumassa tuolta tavalta, ainakin vähäsen, sillä tavalla ujosti, olen kuin olen ja miten olen, se ei välttämättä kuulu muille.

here we go again

Hellurei ja hellät tunteet :3 Siitä onkin aikaa kun viimeksi kirjoitin, jäänyt taas tämäkin homma, yllätyyyyyys. Ehkei minusta vaan ole bloginpitäjäksi. 

Tai ehkä on. Jos jaksaisin keskittyä vähän paremmin sellaisen ylläpitoon. 7kk. Pitkä aika, kaikkea mahdollista on tapahtunut, totesin yhdessä vaiheessa että meinaa tulla juoponpiirteitä, joko ilta pubissa istumassa parilla, kolmelle, kymmenellä.. Mutta pääsin siitä eroon, nyt vuoden vaihteessa. 

Sitä ennen painoinkin melko hulluna pelkästään töitä ja koulu jäi vähemmälle mietinnälle, tainno, mietteet kasaantuivat yhteen ja niistä tuli sellainen solmuinen pallo mitä yritin hukuttaa pois joka viikonloppu aivan järjettömällä kännillä, joka ei tietenkään ollut mikään maailman paras idea. Onko kännit koskaan hyvä idea, mm? Eivät, siihen tulokseen olen tullut, tai, äärimmäisissä olosuhteissa, vitutukseen, yksi kirkas pullo, kotona, varmuus lukittujen ovien takana. Sen ehkä ymmärrän vielä ja tällöinkin täytyy sulkea puhelin. 

 Koulu, tuo maailman paskin asia, tällä hetkellä, tällä ajatuskuopalla.. Neljäs vuosi lähenee loppuaan, olenko oppinut jotain? Kait..? En vain ole varma mitä, pitäisi olla jo valmistumassa, onhan noita pisteitäkin tietty.. Mutta jos pitäisi oppari tehdä jostain.. en tiedä mistä sen tekisin, koska en tunne olevani pätevä yhtään mihinkään, ainakaan omalla alallani mihinkä olen _yrittänyt_ kouluttautua. 

Asiat ovat, komplekseja, kerroksikkaita ainenkin, omassa mielessä, muiden mielessä se näyttää täysin päivän selvältä, käy koulusi, valmistu, hanki töitä homma bueno. Niin, kun se menisikin niin. Ainahan sitä voi unelmoida tuollaisesta.. Mikä siitä tekee sitten niin vaikeaa ettei se koulu onnistu..? Lähinnä opettajat, joiden motivaatio opettaa on mitä on, sekä kurssien sisältö, jossa ei ole mielenkiintoa, tai ainakin näinä neljänä vuotena on tullut jotenkin sellaiseksi olo, että en tiedä varmaksi haluttiinko meille opettaa vai tekivätkö opettajat vain tehtävänsä, eli höpisivät omiaan taulua vasten ja saivat siitä palkkansa. Tiedä sitten, enemmän olen oppinut jokatapauksessa interwebsin ihmeellisen maailman tutoriaaleista asioita, kun yhdestäkään oppitunnista koululla.. 

 Itkua, parkua, valitusta, purinaa turhista asioista, kait olen vain löytänyt voittajani, en tule valmistumaan insinööriksi, en osaa laskea tai jaksa opetella laskemaan turhan pitkiä kaavoja X = exä, ainoa kaava jonka osaan suoltaa nykyään. Sad life, with a bitter twist of joy in between.