Noh, nyt kun pääsi vauhtiin niin kirjoitetaan sitten.
Ja tajusin juuri että olin eilen kirjoittanut tekstin html-muodossa jonka takia se näytti pökäleeltä..
Se hetki ajasta kun on liikaa aikaa miettiä, käy ihmismielelle kalliiksi, koska silloin, ainakin itse, päädyn ajattelemaan jonkun ajatuksen loppuun asti, mikä ei missään nimessä ole hyvä juttu, koska silloin alkaa tuntumaan siltä että kaiken kaikkiaan, mikään ei kannata.
Näin on käynyt monesti, niin kuin tänäänkin. Sain ajatuksen kuitenkin karkoitettua sillä että tankkasin auton, soitin kaverille että voiko tulla käymään ja lähdin ajamaan pienen maaseutulenkin, joka oli yhteensä 160km. Joku voisi tässä vaiheessa sanoa että silkkaa hulluutta, ehkä se onkin, minun mittapuullani se on vain pieni visiitti ja terapiaa itselleni, että olen saanut taas itseni korjattua liiallisesta ajatuskuopasta.
Joskus tekisi mieli sanoa yleismaallinen kiitos kun on lähdössä kaverin luota, mutta yleensä sitä vaan kiittää kahvista tai teestä ja lähtee menemään, mielessään sitä kuitenkin itse ajattelee että kiitos kun olet siinä, kiitos kun te olette minun kavereitani. Ilman heitä, en saattaisi olla enää olemassa.
Elämän eri asioista ja arvoista vielä miete..
Miksi täytyy olla suoraviivainen ja putkimainen uraputki jota pitäisi noudattaa ja tehdä mieliksi toisille siinä samalla? Miksi pitää olla todiste siitä että on pätevä jossain? Miksi pitää kahlata turhanpäiväistä koulua 4 vuotta tajutakseen kuinka turha se on?
Se on kait vain tapa, joka on opetettu ihmisille, itse nyt olen suistumassa tuolta tavalta, ainakin vähäsen, sillä tavalla ujosti, olen kuin olen ja miten olen, se ei välttämättä kuulu muille.
Hellurei ja hellät tunteet :3
Siitä onkin aikaa kun viimeksi kirjoitin, jäänyt taas tämäkin homma, yllätyyyyyys. Ehkei minusta vaan ole bloginpitäjäksi.
Tai ehkä on. Jos jaksaisin keskittyä vähän paremmin sellaisen ylläpitoon.
7kk. Pitkä aika, kaikkea mahdollista on tapahtunut, totesin yhdessä vaiheessa että meinaa tulla juoponpiirteitä, joko ilta pubissa istumassa parilla, kolmelle, kymmenellä.. Mutta pääsin siitä eroon, nyt vuoden vaihteessa.
Sitä ennen painoinkin melko hulluna pelkästään töitä ja koulu jäi vähemmälle mietinnälle, tainno, mietteet kasaantuivat yhteen ja niistä tuli sellainen solmuinen pallo mitä yritin hukuttaa pois joka viikonloppu aivan järjettömällä kännillä, joka ei tietenkään ollut mikään maailman paras idea. Onko kännit koskaan hyvä idea, mm? Eivät, siihen tulokseen olen tullut, tai, äärimmäisissä olosuhteissa, vitutukseen, yksi kirkas pullo, kotona, varmuus lukittujen ovien takana. Sen ehkä ymmärrän vielä ja tällöinkin täytyy sulkea puhelin.
Koulu, tuo maailman paskin asia, tällä hetkellä, tällä ajatuskuopalla.. Neljäs vuosi lähenee loppuaan, olenko oppinut jotain? Kait..? En vain ole varma mitä, pitäisi olla jo valmistumassa, onhan noita pisteitäkin tietty.. Mutta jos pitäisi oppari tehdä jostain.. en tiedä mistä sen tekisin, koska en tunne olevani pätevä yhtään mihinkään, ainakaan omalla alallani mihinkä olen _yrittänyt_ kouluttautua.
Asiat ovat, komplekseja, kerroksikkaita ainenkin, omassa mielessä, muiden mielessä se näyttää täysin päivän selvältä, käy koulusi, valmistu, hanki töitä homma bueno. Niin, kun se menisikin niin. Ainahan sitä voi unelmoida tuollaisesta..
Mikä siitä tekee sitten niin vaikeaa ettei se koulu onnistu..? Lähinnä opettajat, joiden motivaatio opettaa on mitä on, sekä kurssien sisältö, jossa ei ole mielenkiintoa, tai ainakin näinä neljänä vuotena on tullut jotenkin sellaiseksi olo, että en tiedä varmaksi haluttiinko meille opettaa vai tekivätkö opettajat vain tehtävänsä, eli höpisivät omiaan taulua vasten ja saivat siitä palkkansa. Tiedä sitten, enemmän olen oppinut jokatapauksessa interwebsin ihmeellisen maailman tutoriaaleista asioita, kun yhdestäkään oppitunnista koululla..
Itkua, parkua, valitusta, purinaa turhista asioista, kait olen vain löytänyt voittajani, en tule valmistumaan insinööriksi, en osaa laskea tai jaksa opetella laskemaan turhan pitkiä kaavoja X = exä, ainoa kaava jonka osaan suoltaa nykyään.
Sad life, with a bitter twist of joy in between.
