Lähdin tänään käymään ihan omaksi ilokseni mökillä, joka oli asia jota olin jo hetken aikaa miettinyt että haluan viettää rauhaisan illan itsekseni, kalastellen ja soudellen ympäriinsä, ilman mitään hötkyilyä. Tämä toi itselleni sen pienen sisäisen rauhan mitä olin kaivannutkin, sen että tajuaa taas missä kohtaa itse menee, mitä asioita pitää tehdä ehkä toisin ja mitä tehdä samalla tavalla kun ennenkin.
Mutta miksi kyyneleet..? Siinä kun veneestä nousin kalastelun ja mietiskelyn jälkeen niin aloin muistelemaan asioita, mitenkä asiat ennen olivat mökillä. Pistin silmäni kiinni ja ajattelin kuinka asiat olisivat ennen tapahtuneet siinä vaiheessa kun ilmestyy takaisin rantaan veneellä, mummi olisi tullut kysymään että "tuliko kallaa? suahaanko myö kalasoppaa illalliseks?" "saunakki ois, menehän siitä nuoremmuuttas ensimmäisenä" nätiä lausahduksia ajatellessa ja mummia miettiessä, purskahdin kyyneleisiin. Kävelin itkien saunan patiolle ja annoin kyynelten virrata. Lopulta kun olo alkoi helpottamaan sanoin ääneen "kiitos kaikesta, minulla on ikävä teitä".
Tämän jälkeen iski sellainen huojentunut ja helpottunut olo, sellainen että olen oikeassa paikassa, oikeassa hetkessä ja millään menneellä ei pitäisi niin olla väliä, vaan nyt pitäisi vaan katsoa tulevaa ja olla sellainen ihminen kun itse haluaa. Tunnen taas itseni ujon pienesti vähän voimakkaammaksi mikä on itselle iso asia. Josko sitä tässä vielä kasvaisi joskus isoksi ja vahvaksi aikuiseksi.
ps. En usko aaveisiin tai mihinkään tälläisiin mutta tuntui siltä kun ukki ja mummi olisivat vilkuttaneet minulle mökin pihasta lähtiessäni, ehkä tämä tunnepohjaisuus saa minut vielä joskus hulluksi huonolla tuurilla..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti